Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa.

Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huolimatta olisi liian outoa ja väärin katkaista välejäni Jarkkoon kokonaan. Kasvoimme aikuiseksi yhdessä. Hän oli maailmankaikkeuteni keskipiste monta vuotta, läheisin ihmiseni. Minulla on kertakaikkiaan ikävä häntä joka päivä. Ei poikaystävänä, mutta ihmisenä. Minulla on ikävä hänen ääntään, nauruaan - hänen juttujaan.

Lopulta lähetin viestin, jossa kerroin seurustelevani, mutta haluavani olla hänen ystävänsä. Nyt välillämme kuroutuu hiljaisuus kuin syysaamun tiheä sumu: ei liioin kylmä eikä lämmin, mutta täynnä odotusta.