IMG_1107.jpg

Olen ollut kauhean yksin. Olen ollut niin omissa oloissani, etten ihmettelisi, vaikka olisin muuttunut näkymättömäksi. Viihdyn töissä. Minua ei haittaa jäädä vähän työajan ylitse. Ainakaan ei tarvitse olla täällä. 

Isä on ollut lomalla kolme viikkoa ja juonut juomistaan. Hän juo ja sammuu, herää ja juo lisää ja sammuu taas. Elämme pelossa koko ajan. Ei voi arvata, mitä hän seuraavaksi tekee: paiskaako puhelimen seinään, lähteekö yöksi omille teilleen, raivoaako. Joka kerran kun hän nousee ylös, sydämeni alkaa hakata. Jos hän vain makaa yläkerrassa ja örisee juopuneen kuorsaustaan, pelon paikalle vaihtuu vihainen turhaantuminen. Tämä on helvettiä. Normaalia elämää ei ole. Kukaan ei puhu ääneen. Kukaan ei naura. 

Sanoin äidille, että harkitsen muuttamista, etten jaksa pelätä ja jännittää. Hän alkoi itkeä. Sitten tajusin, että en minä kuitenkaan pysty mihinkään pakenemaan, en ikinä. En pysty lopettamaan tätä, muuttamaan mitään. Isä ei lakkaa olemasta olemassa, vaikka minä lähtisinkin.

Minä kannan tätä ikuisesti mukanani, vaikka menisin minne.