kangasvuokko.jpg

Suhteemme tällä hetkellä on kuin dramaattinen, latautunut latinalaistanssi: otamme yhden askelen askelen eteen, yhden askelen taakse, pyörimme toistemme ympäri intensiivisessä katsekontaktissa. Minä häilyn toivosta ja kiihtymyksestä kylmään, vihaiseen epäluuloon. Jarkko on määrätietoinen, kiihkeä. Hän on pyytänyt anteeksi. Hän sanoo miettineensä minua ja meitä näitten kuukausien aikana.

Hän vetoaa asioihin, joita en voi kiistääkään: että keskusteluyhteytemme katkesi ja etten minäkään ole siihen täysin syytön. Niin kuin en olekaan. Olen yleensäkin pidättyväinen ja varovainen, mutta erityisesti kun pitäisi puhua mistään negatiivisesta. Pidän helposti mielipahani sisälläni, sen sijaan että sanoisin suoraan, mitä haluan. Olen kasvanut siihen. Sellainen minä vain olen. Jarkko sanoo, että näitä asioita voi tietoisesti opetella. Suhteen eteen voi tehdä töitä, pitääkin tehdä töitä. Kuulostaa kypsältä. Kuulostaa järkevältä, aikuiselta ja viisaalta.

Minulla on vain pieni ongelma: en pysty omaksumaan tätä rationaalista lähestymistapaa. Minulle tilanne - Jarkko, minä, historiamme, eromme, keskustelu yhteenpalaamisesta - näyttäytyy hyvin mustavalkoisena ja suurten, kipeiden tunteiden kautta. En ole tyhmä ja ajatuksen tasolla ymmärrän kyllä kaikki Jarkon järkisyyt. Mutta siitä huolimatta toimin itse vaistonvaraisesti. Minulle kysymys on vain rakkaudesta ja luottamisesta. Rakastaako hän minua oikeasti ja kokonaan, tänä epätäydellisenä ihmisenä, joka olen?

Voinko luottaa häneen? Ovatko hänen sanansa aitoja? Hän tuntee minut liian hyvin ja tietää hyvin, mitä nappia painaa saadakseen minut muuttamaan mieltäni. Minäkin tunnen hänet. Ja tiedän, että koko yhteenpalaaminen voi olla Jarkolle pelkkä ohimenevä oikku. Ja minun viettelemiseni voi olla pelkkä peli.