Viimeisenä kesätyöpäivänäni, viimeisen tunnin aikana oli hiljaista. Työkaverini korjaili jo pöytää verkkaisesti, ja minä seisoskelin poissaolevana. Ääni: "Kilo tomaattia, kiitos." Liikahdin heti palvelualttiina tomaatteja kohti, mutta havahduin samassa ja nostin katseeni asiakkaaseen. Se oli Jari. Hän seisoi siinä sinisissä farkuissa ja teepaidassa, ruskettuneena ja hymyillen vinosti. Hän oli hoikka ja kapealanteinen ja hänen hiuksensa olivat lyhet. (Nopea muistikuva kädestäni sukeltamassa hänen silloin paljon pitemmissä, kihartuvissa hiuksissaan). "Mä istuin aiemmin tuolla kahvikopilla. Kyl mä sut heti tunsin. Mä en vaan heti kehdannut tulla tähän."
Kaikki yksityiskohdat keskustelustamme ovat taas häipyneet mielestäni. Mielessäni on muistoja aurinkoisen keveästä uteliaisuudesta, jolla tarkkailimme toisiamme. Tuttuuden tunnusta tässä vieraassa ihmisessä. Oudosta jännitteestä, joka syntyi edellisen ja ainoan tapaamisemme läsnäolosta.
En tälläkään kertaa luvannut lähteä Jarin kanssa ulos. Enkä kertonut Jarkolle tästä kohtaamisesta mitään. Miksi turhaan loukkaisin hänen tunteitaan? Enköhän ole tehnyt sitä tarpeeksi.
Kommentit