Seisoin siis perjantai-iltana Jarkon armeijakaverien seurueessa niin levottomana ja rauhattomana, että olisin voinut räjähtää. Halusin toisaalta kiihkeästi tavata Tuomaksen uudelleen ja toisaalta juosta häntä karkuun niin kovaa kuin vain pääsisin. Olisi pitänyt miettiä tarkkaan mitä rukoilin, sillä sain molemmat: sekä karata Tuomasta että nähdä hänet.

Onnistuin houkuttelemaan Jarkon lähtemään kotiin, ja kiipesimme ylös Kirkkokatua. Samassa Tuomas ajoi katua alas vastaamme. Se oli HELVETILLINEN hetki. Sen hetken jokainen miljoonasosasekunti on piirtynyt kiduttavan pikkutarkasti aivokuorelleni. Tuomaan äkillinen pään nytkähdys, kun hän huomasi minut poikaystäväni kanssa. Hänen silmissään nopeina vaihtelevat hämmennys, loukkaantuminen, häpeä ja syytös. Oma säpsähdykseni, äänettömään sanaan auennut suuni, refleksinomainen raju liike jolla riuhtaisin käteni irti Jarkon kädestä. Katseittemme salamannopea yhtyminen ennen kuin auto ajoi ohi: tajuamisen hetki, jonka aikana yksi toteutumaton unelma putosi pilvistä ja rikkoutui tuhansiksi sirpaleiksi. Jarkko huutamassa ällistyneenä keskellä katua: "Mitä nyt? Mitä nyt? Mikä sulla on?"

Olin aivan liian kauhuissani, että olisin voinut itkeä. Aivan liian häpeissäni, aivan liian onneton. Kun suljin silmäni, se hetki alkoi pyöriä silmäluomieni takana kuin kauhuelokuva uudestaan, uudestaan ja aina uudestaan. Seuraavana aamuna en voinut kohdata omia silmiäni peilissä, ja monta päivää sydämessäni on jomottanut tylppä, kauhea kipu.