Perjantai-iltana lähdin Ailan kanssa kaupungille. Kuuma, päihdyttävän auringonhehkuinen ilta, joka vaihtui nopeasti viiltävän viileäksi yöksi. Kiertelimme rutiininomaisesti ympäriinsä, monta, monta kierrosta - kunnes noin miljoonannella kierroksella törmäsin Tuomakseen.

Pysähdyin hänen eteensä. Hän oli vähän humalassa ja hymyili huolettoman iloisesti, kädet syvällä kauhtuneensinisen farkkutakin taskuissa. Tällä kertaa ei ollut häivettäkään siitä kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta, joka leijui ympärillämme kun kohtasimme yhtä yllättäen edellisen kerran. Aloimme muitta mutkitta jutella ja jatkoimme kiertämistä yhdessä. Tapasimme monia entisiä yläkoulun aikaisia tuttuja ja pysähdyimme juttelemaan kaikkien kanssa. Timpankin - yhden Tuomaan parhaista ystävistä ja minun kaverini jo alakoulun ajoilta. Timpan kanssa me vähän niin kuin imitoimme seurusteluakin noin yksitoistavuotiaina, norkoilimme huoltoasemalla, leikimme lumisotaa koulun pihalla ja meille kotiin tullessaan Timppa ajeli pikkuveljeni radio-ohjattavalla autolla. Timppa sanoi Tuomakselle: "Hei onks tässä nyt siun pretty woman?" Ja Tuomas tönäisi häntä vähän hämillään ja nauraen: "No, joo!" Minä olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta hymyilin salaa.

Wow mikä yö! Minä puhuin puhumistani ja tähdet valuttivat yllemme kirkasta, valkeaa valoa kaukaisista galakseista. Tuomas puhui vähemmän, mutta katsoi minua hymyillen ja silti niin vakavasti, silmissään kiistaton intohimo. Hän ei ole lakannut rakastamasta. Olenko minä? En, en ole. Ehkä Tuomas on unta ja ehkä hän on haavetta, mutta en voi kieltää rakkauttani, joka on ollut osa minua melkein lapsesta saakka.