Siirrän blogini Blogger-alustalle. Uudet tekstit ilmestyvät sinne, ja siirrän myös vanhoista kopiot vähän kerrassaan.

Tätä Vuodatusta ei ole päivitetty pitkään aikaan. Pikkuisen myös ahdistaa, ettei tekstejään voi edes varmuuskopioida. Tämän alustan ylläpito jos loppuu kokonaan, niin olisin menettänyt viiden vuoden tarinani. 

Tervetuloa lukemaan  tänne: Mansikkapelloilla, ikuisesti

Nämä kaameat päivät ennen kuukautisia! Olen sekopäinen ja keskittymiskyvytön, itken vuolaasti pienimmästäkin syystä enkä pysty mihinkään. Ehkä on helppoakin selittää itselleen, että ylireagointini johtuu hormoneista ja että olisi turhaa yrittää tehdä mitään hyödyllistä.

Sillä nimettömällä kaipauksella, jota olen viime aikoina tuntenut, ei silti ole mitään tekemistä kehoni rytmien kanssa. Olen ollut surullinen, tyytymätön elämääni. Jotain minulta puuttuu, aivan konkreettisesti puuttuu. Tuntuu, kuin en aivan olisi ihan elossa, olemassa, ainakaan kaikin voimin. Minä vain vilkuilen elämää puoleksi suljettujen silmäluomieni raosta ilman ajatuksen ja tunteen kipinää. Paneudun töihini huokaillen. Olen välimatkan päässä jokaisesta tuntemastani ihmisestä.

Tarvitsen ulkoilmaa, keskustelua, opintopisteitä - mutta ehkä eniten pirskauksen romantiikkaa. Kaipaan kauneutta. Haluan  pukeutua pitsiin ja korkeisiin korkoihin. Haluan maalata huuleni tummanpunaiseksi ja kammata hiukseni mustiksi, sileiksi, vyötäisilleni kiemurteleviksi käärmeiksi. Haluan silmiä katsomaan minua tiiviisti, käsiä johdattamaan minua valojen alle tanssilattialle ja suita kuiskailemaan matalin äänin pieniä, tarkoitushakuisia imarteluja.

Odotan joululomaa ja normaalia elämää, ihmisten ääniä talossa, sukulaisia jotka tulevat käymään. Odotan, että tapaan Annan ja Tiinan ja ne muut ystävät siellä, että mennään potkukelkkailemaan, kävelylle, tanssimaan Kotikaupungin yöhön. Olen kotona vahvempi. 

Ymmärrän lopulta isääni ja kaikkia maailman alkoholisteja. Eläköön alkoholi! Mikään ei auta paremmin. Menkööt helvettiin kaikki, jotka sanovat: "Muuta elämääsi." Muuta elämääsi... voi vittu. Elämä ei muutu. Se ei muutu mihinkään. Elämä kiertää samaa vanhaa rataansa vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Samat pettymykset tulevat kerta toisensa jälkeen, aina uudestaan. Sitä tekee samat virheet, samat, iankaikkiset, ikiomat virheensä. Luulee oppineensa - ja erehtyy taas. 

Jos kerran pitää valita kahdesta pelkuruudesta -. Jos elämää ei voi päättää, niin sen voi ainakin tehdä hieman sumuiseksi, äärirajoiltaan hämäräksi. Haluaisin menolipun helvettiin, mutta sen sijaan kaadan lasiini lisää viiniä. Sehän vie minut melkein yhtä kauas elämästä eikä satu yhtä paljon. 

Heräsin juuri uskomattoman tiiviistä päiväunesta. Unessa opiskelin rekkakuskiksi. Meillä oli liukkaalla ajamisen tunti menossa. Seisoimme jään laidalla luistimet jalassa, ja Timppa demonstroi ajamista. Hän kaahasi pelottavaa vauhtia. Mutkassa rekka joutui vesiliirtoon ja alkoi kieppua ympäri, ympäri lähestyen sulaa kohtaa, jossa jää saattoi pettää. Me oppilaat huusimme ja peitimme silmämme, samalla tietäen että Timppa oli niin taitava, ettei mitään tapahtuisi.

Yhtäkkiä rekka vain katosi ja Timppa luisteli pitkin jäätä tehden salchoweita ja axeleita. Sitten hän otti minua kädestä, lennätti minua pitkin jäätä ja laskeuduimme vaakaan, jossa liuimme uljaasti ja tyynesti. Sitten jää katosi. Seisoimme vastakkain hämärässä huoneessa. Timppa veti minut ihan lähelle, hautasi molemmat kätensä syvälle tukkaani ja suuteli hitaasti minua huulille. Kiersin jalkani hänen ympärilleen, ja hän nosti minut pöydälle. Kätemme vaelsivat toistemme kehoilla ja suutelimme. 

Sitten Timpan piti ehdottomasti lähteä käymään jossain. Minun olisi pitänyt odottaa, mutta päätinkin lähteä kävelemään ympäriinsä. Olin pukeutunut pikkuhousuihin ja aluspaitatoppiin, mutta huitaisin kiireesti ylleni ison kauluspaidan väärään nappiin. Vaeltelin ympäri käytäviä paljain jaloin, kunnes törmäsin S:iin. En olisi jaksanut puhella ja yritin tehdä lähtöä. Mutta S. heitti minut rajusti johonkin siivouskoppiin, alkoi suudella minua ja repiä vaatteita yltäni. Se oli äärettömän kiihkeä suudelma. Ja sitten heräsin.

* * *

Hoh-hoijakkaa Niina-tyttö... kiihkeitä päiväunia yläkoulun kaverista ja lukioaikaisesta ihailijasta? Mistä nyt tuulee?

Kun hän rakastellessaan minua pudistelee hitaasti päätään epäuskoisena siitä täydellisyydestä, jolla ihomme toisilleen vastaavat - onko siinä totuus? Onko totuus hellyydessä, jolla silitän hänen päätään, silitän hänet uneen herkin sormenpäin? Onko hänen hymynsä totuus: se yksi tietty hymy, joka on tarkoitettu vain minulle ja joka huokuu lämpöä silmiin saakka? Vai onko ainoa totuus siinä, että näinä viikkoina kun emme tapaa, minä kidun mielettömässä epäilyksessä? 

Jarkko soitti illalla humalassa ylioppilaskunnan pikkujouluista. Puhelin kiersi hänen kavereillaan, ja tervehdin vuorotellen joukon hilpeitä, päihtyneitä poikia. Olin jotenkin väsynyt enkä olisi jaksanut esittää tyttöystävää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. 

Viideltä aamulla heräsin uneen, jossa istuin lukemassa Jarkon huoneessa. Kämppäkaverin huoneesta kuului iloinen puheensorina ja musiikkia. Kurkistin käytävään ja näin yhden Jarkon kavereista pukeutuneena komeaan frakkiin. 

Sitten en saanut unta moneen tuntiin. Ajatukset paisuivat päässäni suhteettomiksi, vuorenkorkuisiksi: Kenen kanssa hän keskustelee? Tanssii? Kenen luona hän yöpyy? Kuka on hänen vieressään?

Ei ole mitään syytä olla luottamatta, ei mitään todellista syytä. Olemme yhdessä syystä, olemme valinneet toisemme. Nämä ovat kuvitelmia, painajaisia ja tapahtuvat vain särkyvässä, hauraassa mielessäni. Kuitenkin minuun sattuu fyysisesti: tunnen kylmiä väreitä, lihakseni kiristyvät, oksettaa. Teen itselleni tämän pahan olon. Enkä osaa lopettaa, parantua.